9 Muharram – Imaami Husainin (as) viimeinen päivä ennen marttyyrikuolemaa

Omar ibn S’ad oli valmiina hyökkäykseen imaami Husainia (as) vastaan

9 Muharram 61 Hijran vuonna kuvernöörin Ubaydullah ibn Ziad armeijan komentaja Shimr ibn Dhu’l Jawshan saavutti Karbalan ennen keskipäivää (zhur) ja luki Ubaydullahin kirjoittaman kirjeen Karbalan armeijan komentajalle Omar ibn S’ad. Omar ibn S’ad sanoi Shimrille: ”Voi teitä! Aiheuttakoon Allah teille onnettomuuden, minkä kauhean ja säädyttömän viestin olet tuonut minulle! Allahin kautta! Olet estänyt Ubaydullahia hyväksymästä kaikkea, mitä olen kirjoittanut, ja tehnyt asioista pahempia. Olin toiveikas, että tämä päättyy rauhanomaisesti. Allahin kautta al-Husain ei koskaan antaudu – koska hänellä on isänsä henki ruumiissaan.”[1]

Shimr vastasi hänelle: ”Kerro minulle, mitä haluat tehdä? Noudattaisitko emiirin käskyä taistella vihollista vastaan vai astuisitko syrjään ja minä ottaisin armeijan komennon? Omar ibn S’ad sanoi: ”En luovuttaisi sinulle armeijan komentoa, koska en näe sinun kelvollisuutta. Suoritan itse tämän tehtävän ja sinä olisit jalkaväen komentaja.” Ja lopulta Omar ibn S’ad 9 Muharram, iltapäivä rukouksen (asr) jälkeen oli valmiina sotaan yhdessä armeijansa kanssa.[1]

Imam Husainin (as) leirin piirittäminen Karbalassa

9 Muharram (T’asua-päivä) imaami Husain (as) ja hänen kumppaninsa olivat Syyrian ja Kufan armeijoiden saartamia. Imaami (as) oli yksin alle 100 kumppaninsa kanssa, eikä kukaan irakilaista auttanut häntä.[1]

9 Muharram päivällä imaami Husainin sisko Zainab Kubra (sa) oli itkenyt äänekkäästi ja mennyt veljensä imaami Husainin (as) luo ja sanonut: ”Oi veljeni! Etkö kuule ääniä, jotka tulevat lähemmäksi?” Imaami (as) sanoi: ”Oi siskoni! Näin juuri pyhän Profeetan (S) unessani, joka sanoi minulle: ’Sinä tulet luoksemme.’” Kun Zainab kuuli tämän, hän järkyttyi suuresti ja itki kovaan ääneen. Imaami (as) oli sanonut: ”Oi sisko! Älä itke, rauhoitu, Allah suokoon sinulle Hänen siunauksensa.”[1, 2]

Tuhat ratsuväen ja jalkaväen sotilasta marssi kohti imaami Husainin (as) ja hänen kumppaneidensa leiriä huutaen sotahuutoja. Imaami Husainin (as) veli Abbas ibn Ali (as) oli huomannut vihollisjoukkojen saapuneen lähelle heidän telttojaan aikomuksenaan aloittamaan sota imaamia (as) vastaan. Abbas (as) oli kertonut asiasta imaami Husainille (as) ja Imaami (as) oli pyytänyt Abbasta (as) kysymään armeijalta syytä heidän tuloonsa. Kun vihollisjoukot valmistautuivat hyökkäykseen, Abbas ibn Ali (as) yhdessä 20 muun miehen kanssa menivät heitä vastaan. Kaksi Abbasin (as) mukana olleista miehistä olivat Habib ibn al-Muzahir ja Zuhayr ibn al-Qayn.[1, 3]

Vihollisjoukot olivat vastanneet: ”Emiiri on määrännyt meitä ilmoittamaan sinulle, että joko hyväksyt hänen ehtonsa [ja antaudut kokonaan] tai muuten valmistaudu sotaan.” Abbas (as) sanoi: ”Älkää kiirehtikö ja antakaa minun mennä [veljeni] imaami Husainin (as), Aba Abdillahin, luo antamaan hänelle viestisi”. He suostuivat ja Abbas (as) ilmoitti asiasta imaamille (as).[1, 2, 3]

Imaami Husain (as) sanoi Abbasille (as): Jos voit, suostuttele heidät lykkäämään sotaa huomiseen aamuun, jotta voisimme palvoa Allahia ja rukoilla hänen anteeksiantoaan viimeisenä yönä; Jumala tietää, kuinka paljon rakastan rukousta, Hänen Kirjansa [eli Koraanin] lausumista ja Häneltä anteeksiannon anomista.[1, 2, 3]

Abbas (as) palasi vihollisjoukkojen luokse ja kysyi lupaa yhdeksi yöksi rukoilua ja Jumalan palvontaa varten imaami Husainin (as) pyynnön mukaisesti ennen vihollisjoukkojen hyökkäystä. Omar ibn S’ad oli vastahakoinen pyyntöä kohtaan, mutta ’Amr ibn Hajjaj ja Qays ibn Ashat pyysivät häntä myöntymään. Lopulta Abbas (as) sai luvan ja hänelle sanottiin: ”Sallimme teille aikaa huomiseen asti. Sitten jos antaudutte, lähetämme teidät kuvernöörimme Ubaydulla ibn Ziad luokse, mutta jos kieltäydytte, emme koskaan päästä teitä lähtemään.”[1, 3]

Imaami Husainin (as) seremonia Ashuran yönä

9 Muharram Ashuran yönä 61 Hijran vuonna imaami Husain (as) kutsui joukkojaan auringonlaskun aikaan ja sanoi: ”Vaikka olin tuolloin vakavasti sairas, menin myös imaamin luo kuulemaan hänen puheensa. Kuulin isäni sanovan seuraajilleen:[1, 2, 3]

’Kaikki ylistys Allahille, joka ansaitsee parhaan ylistyksen; kiitän Häntä myötä ja vastoinkäymisten aikana. Oi Allah! Kiitän sinua, että annoit meille profeetiuden ja opetit meille Koraanin ja uskonnon käytännöt, ja että siunasit meitä kuulevilla korvilla, näkevillä silmillä ja tietoisella sydämellä, ja olet tehnyt meidät niiden joukkoon, jotka kiittävät sinua. En tunne uskollisempia ja hyveellisempiä kumppaneita kuin omani, enkä yhtään vanhurskaampia ja läheisempiä kuin perheenjäseneni [Ahl al-Bayt]! Allah palkitsee teidät kaikki parhailla palkinnoilla minun tukemisestani!'”[1, 2]

”Tiedän, että huomenna meidän on taisteltava heidän kanssaan, joten annan teille luvan lähteä ja vapautan teidät uskollisuudestani, jotta voisitte hyödyntää tilaisuuden poistua tästä vaaranpaikasta ja löytää pakoreitit yön pimeydessä. Jokaisen teistä tulee ottaa yhden perheeni jäsenen kädestä ja hajaantua kyliin ja kaupunkeihin, kunnes Allah siunaa teitä avullaan. Nämä ihmiset ovat perässäni, ja kun heidän kätensä saavuttavat minut, heillä ei ole mitään tekemistä kanssanne.”[1, 3]

Imaami Husainin (as) seuraajat eivät jättäneet imaamiaan (as)

Imaami Husainin (as) veljet, veljen pojat ja Abdullah ibn Ja’farian pojat (Lady Zainabin, sa, lapset) vastasivat imaamille: ”Miksi meidän pitäisi jättää sinut yksin? Siksi että jäisimme henkiin jälkeesi? Meidän ei pitäisi koskaan nähdä sellaista päivää.” Aluksi Abbas ibn Ali (as) puhui ja sen jälkeen muutkin seurasivat samankaltaisilla lauseilla. Sitten Imaami (as) katsoi Aqilin poikiin ja sanoi: ”Muslimin tappaminen riittää teille, voitte palata ja sallin teidän tehdä niin.”

He vastasivat imaamille (as): ”Kunnia Allahille! Mitä ihmiset sanoisivat? He sanoisivat, että jätimme johtajamme, herramme – joka oli ihmisistä parhain – vihollisen käsiin, emmekä ampuneet ainuttakaan nuolta vihollista kohti, emmekä käyttäneet miekkaa tai keihästä vihollista vastaan! Ei! Allahin kautta emme koskaan tekisi niin, vaan uhraisimme henkemme, varallisuutemme ja sukulaisemme sinulle, taistelisimme kanssasi, ja minne menisitkin, seuraisimme sinua. Elämä sinun jälkeesi on häpeä ja rappio meille.”[1, 2]

Sitten Muslim ibn Awsaja nousi ja sanoi: ”Mikä tekosyy meillä olisi jättää sinut yksin? Kautta Allahin, tulen lävistämään heidän rintansa tällä keihäällä, minä lyön heitä miekallani niin kauan kuin kahva on kädessäni. Jos minulla ei ole asetta taistellakseen heitä vastaan, heitän kiviä. Kautta Allahin! Emme koskaan jättäisi sinua yksin, jotta Allah tietäisi, että olemme kunnioittaneet Hänen Sanansaattajansa jälkeläisten pyhyyttä Hänen poissaollessaan. Kautta Allahin! Jos tietäisin, että minut tapettaisiin, jälleen tehtäisiin eläväksi, sitten poltettaisiin, jälleen tehtäisiin eläväksi, sitten ruumiini tallottaisiin hevosen kavioiden alle, ja tätä toistettaisiin minulle 70 kertaa – silloinkaan minua ei koskaan erotettaisi sinusta, ennen kuin seurassasi, kiirehtien kohti kuolemaa. Ja miksi en tekisi niin, koska kuolema on vain kerran ja sen jälkeen on olemassa suuruus, jolla ei ole loppua.”[1, 2]

Sen jälkeen Zuhayr ibn al-Qayn nousi ja sanoi:” Kautta Allahin! Rakastan tulla tapetuksi, tulla taas eläväksi ja tulla taas tapetuksi 1000 kertaa, jotta Allah suojelisi sinun ja Ahl al-Baytin (as) elämää!” Puheiden jälkeen imaami Husaini (as) rukoili kumppaneidensa puolesta ja pyysi Allahia palkitsemaan heidät.[1, 2]

Kuolema – hunajaakin makeampaa

Qasim ibn Hasan (as) kysyi imaami Huseinilta (as): ”Kuulunko martyyreiden joukkoon?” Imaami vastasi hänelle: ”Oi poikani! Mitä ajattelet kuolemasta?” Qasim sanoi: ”Oi setä! Kuolema on minulle hunajaakin makeampaa!” Hän jatkoi: ”Vaikka olen nuori, kuin juuri puhjennut kukka – olen pessyt käteni tästä elämästä – äitini, syntymässäni, on avannut kurkkuni – marttyyrikuoleman makeimmalla hunajalla.”[1]

Imaami Husain (as) sanoi: ”Kyllä, sinä myös olisit marttyyreiden joukossa, mutta suuren kivun kärsimyksen jälkeen. Myös poikavauvani Abdullah (Ali al-Asghar) tapettaisiin.”[1]

Qasim sanoi: ”Oi setä! Mutta hyökkäisivätkö viholliset telttoihin, jotta Abdullah, vauva, myös tapettaisiin?” Imaami (as) vastasi: ”Olkoon setäsi lunnaat. Abdullah tapettaisiin. Eräs petollinen henkilö vihollisjoukoista lävistäsi poikani kurkun nuolellaan, joka vuodattaisi verta käsiini. Sitten nostaisin käteni kohti taivasta anoen Allahia antamaan minulle kärsivällisyyttä tällä hetkellä. Vihollisten keihäät kutsuisivat minua heitä kohti ja tulen liekit roihuaisivat telttojen takana. Hyökkäisin heitä kohti. Tuo hetki olisi maailman katkerin hetki ja mitä tahansa Allah tahtoo, tapahtuisi.” Kuultuaan nämä sanat Qasim itki katkerasti ja muutkin itkivät, ja valituksen ääni nousi äänekkäästi kaikista teltoista.[1]

Vastarinta – marttyyrikuoleman partaalle asti

Imaami Husainin (as) kumppanit ja ystävät ilmenivät täydellisinä uhrauksen ja uskollisuuden malleina, kunnes he saavuttivat marttyyrikuoleman pysyessään imaamin (as) seurassa. Imaami (as) oli sanonut: ”Nostakaa katsenne ylös ja nähkää asemanne! ” Imaamin (as) kumppanit olivat nähneet asemansa ja arvonsa Paratiisissa.[1]

Kaivanto ja tuli suojaksi leirin ympärille

Imaami Husainin (as) kumppanit olivat kaivaneet leirin ympärille, telttojen taakse, kaivannon, jonka imaami (as) määräsi täyttämään polttopuilla. Imaami (as) määräsi sytyttämään tulen puihin heti, kun vihollisjoukot hyökkäisivät. Tämä olisi suojana ja esteenä mahdollisia vihollisjoukkojen yllätyshyökkäyksiä vastaan telttojen takaa, niistä suunnista, joissa imaami (as) ja hänen kumppaninsa eivät olleet asemissa. Tällöin taistelu rajoittuisi vain yhdelle puolelle. Tämä osoittautui hyödylliseksi heille.[1]

Imaami Husainin (as) uni

Imaami Husain (as) ja hänen kumppaninsa viettivät koko yön rukoillen, pyytäen Allahin anteeksiantoa, itkien, kommunikouden Allahin kanssa, eivätkä he nukkuneen sinä yönä lainkaan.[1]

Imaami Husain torkahti lyhyeksi ajaksi aamunkoittaessa ja kertoi unestaan: ”Näin koirat, jotka hyökkäsivät kimppuuni repiäkseen minut, ja heidän joukossaan näin kaksivärisen koiran, joka oli villimpi ja petollisempi verrattuna muihin koiriin! Luulin, että se tappaa minut! Tämän unen jälkeen näin isoisäni, jolla oli mukanaan joukko kumppaneitaan ja joka sanoi minulle: ’Poikani! Sinä olet jälkeläisteni marttyyri ja kaikki taivaalliset luodut ja ylempien taivaiden enkelit toivottavat sinut tervetulleeksi. Tänään paaston rikkomusen aikaan, tulet liittymään minuun, kiirehdi ja älä lykkää tehtävääsi enää kauempaa! Tämä on enkeli, joka on laskeutunut taivaasta ottamaan veresi haltuunsa.'” Imaami (as) sanoi: ”Voi kumppanini! Tämä uni tarkoittaa, että kuolema on lähellä ja epäilemättä hetki lähteä tästä ohimenevästä maailmasta on saapunut.”[1]

Edellinen artikkeli: 8 Muharram – kuvernöörin Ubaydullah ibn Ziad käsky hyökätä imaami Husainia (as) vastaan

Seuraava artikkeli: 10 Muharram, Ashura – Imaami Husainin (as) ja hänen seuraajiensa marttyyrikuolema

Lähteet

[1] Ali Nazari Munfarid 2011. The Story of Karbala. Englanninkielinen käännös Sayyid Hussein Alamdar. Ansariyan Publications, Qum. Sivut 193–204.

[2] Ahlul Bayt Digital Islamic Library Project Team. The Tragedy of Karbala. Al-islam. Saatavissa: https://www.al-islam.org/tragedy-karbala/karbala (Luettu 27.7.2023)

[3] Makarem.ir. The Events of Muharram 9th as Narrated by Ayatollah Makarem Shirazi. Saatavissa: https://makarem.ir/news/en/News/Details/412579/The-Events-of-Muharram-9th-as-Narrated-by-Ayatollah-Makarem-Shirazi (Luettu 26.7.2023)